hymyilyä yksin

Aamu alko hyvin. Olin iloinen ja hymyilin. Kohta se kuitenkin hävis, kun tuli ruokis. Mua haittas se, että huomasin syöväni eniten kavereistani. Ja sit mua ahisti se, että huomasin olevani yksin. Tajusin(jälleen kerran), et mul ei oo ns. parasta kaveria tuolla koulussa(onko muuallakaan?). On iso porukka jossa voin olla, mut sit siin porukas jokasel on joku tärkee ihminen. Jokasella on joku, kelle ne menee eka kertoo tapahtumat, kuulumiset, juorut ymsyms. Tyyppi, jonka kanssa pitää hauskaa. Mä oon tuol ihan yksin. Katon vierestä ja tunnen itseni ulkopuoliseks. Masens ja toivoin et tää koulu vois loppuu pian. Sit pääsis taas jonnekkin uuteen paikkaan, uusien ihmisten luo.

Täytyy vaan hymyillä. Kumpa osaisin niin aurinkoisesti, kuin tuo kuvan tyttö. Hymyileminen on välillä tosi vaikeeta. Tunteet tuntuu vaan paistavan läpi. Ja hymy tuntuu niin tekaistulta, että tulee vielä surullisemmaksi.