Tänään koulussa oli.. kamalaa. Olin loman aikana kauhulla miettinyt aikaisia aamuja ja niitä hirveitä tunteja, joihin joutuisin palaamaan. Mutta ei ne ollutkaan se pahin.
Aurinko on paistanut kirkkaasti koko päivän niin, että kaikki intoilivat kevään tuloa.
<-jopa aika rasittavan iloiseen sävyyn. Itse olen aina ollut päätäpahkaa kailottamassa kevään loistoa, mutta en tänään. (ja tulenkohan huomennakaan?). Masens vaan. En jaksa nähdä kaikkia noita ihmisiä taas. Aurinko paistaa silmään. Mul on kylmä, eikä tarpeeks energiaa intoiluun. Ja mitä mä ees intoilisin, kun tuntuu et voisin lysähtää lattialle hetkenä minä hyvänsä.
Ja sit vielä tää yks mun kaveri. Kaveri, joka on nyt parin kuukauden(?) aikana laihtunut hervottomasti. Niin, että jokainen tuolla miettii anoreksiaa ja mitä sille pitäis sanoa. Mietittiin, että se varmaan loppuu vanhojen jälkeen. Tänään katselin sen syömisiä koulussa. Se puhu koko ajan ja samalla pilkko ruokaa. Kastikkeeseen
dipattu haarukka kävi suussa kaksi kertaa. Se ei syöny
mitään. Ite söin kunnon annoksen. Alko ahistaa, kun mietin ettei se syönyt
mitään, kun taas minä kuin mikäkin possu. Ja se, että kaikki on huomannu sen. Kaikki on huomannu kuinka paljon se on laihtunu, ja sanonu sen sille. Mulle ei oo kukaan sanonu missään vaiheessa mitään. Ei kukaan huomaa jos laihdun, kaikki kattoo sitä mun kaveria. Ja emmä tiiä huomaaks ne mua muutenkaan. Silloin huomaa, kun olen super energinen ja iloinen. Mut en oo nyt. Oon liian väsyny ja ahistunu. Taian siis olla muilta näkymättömissä.
 |
| kaiken lisäks tää mun kaveri on ihan ylikaunis, pitkä, muodokas, sosiaalinen(!), kaikkien jätkien ihastuksen kohde(ihan oikeestoikeest) ja nyt viel ihan täydellisen laiha.. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti